Julkisessa keskustelussa sivistyksen ja koulutuksen käsitteitä käytetään usein rinnakkain ja jopa synonyymeinä toisilleen. Onpa perinteisen sivistyspolitiikan sijaan alettu puhumaan koulutuspolitiikasta. Mutta kuinka ne lopulta eroavat toisistaan?
Koulutus kytkeytyy käsitteenä vahvasti suomalaiseen koululaitokseen. Kyse on julkisin varoin rahoitetusta instituutiosta, jonka tarkoituksena on opettaa maamme lapsille ja nuorille elämän kannalta hyödyllisiä ja välttämättömiä taitoja.
Sivistys on käsitteenä monisyisempi. Se ei ole sidottu valtion instituutioihin: yksilö voi myös sivistää itseään täysin itsenäisesti. Sivistys ei myöskään rajoitu mihinkään tiettyyn ikävaiheeseen: itseään voi sivistää niin nuorena, keski-ikäisenä kuin eläkepäivillä.
Sivistyksen ytimessä on kehitys. Kun ihminen sivistää itseään, hän pyrkii tietoisesti omaksukaan uutta tietoa itsestään, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Hän pyrkii jalostamaan omaa ajatteluaan sen sijaan, että jumittuisi vanhoihin käsityksiin ja toimintamalleihin.
Sivistys on aktiivista toimintaa: se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii halua kehittyä ja toimia. Sivistys siis edellyttää yksilöltä vastuuta omasta kehityksestään. Kun vastuullinen ihminen sivistää itseään, voi hän yksilönä kehittyä ja siten olla avuksi lähipiirilleen sekä muulle yhteisölle.
Koulutusta ja sivistystä erottaa niiden suhde yksilön vastuuseen. Vain täysi-ikäinen ja täysivaltainen aikuinen voi kantaa täysimääräistä yksilön vastuuta itsestään ja valinnoistaan. Itsensä sivistäminen taas on mahdollista vain, jos ihminen ottaa vastuuta oman osaamisensa, tietotaitonsa ja kykyjensä kehittämisestä.
Aikuiset vuorostaan kantavat vastuuta lapsista ja nuorista. Lapsi ei välttämättä ymmärrä, miksi jonkin taidon oppiminen tai tiedon sisäistäminen on tärkeää. Aikuisen tehtävänä on silti opettaa nämä taidot, jotta lapsi saa tarvitsemansa valmiudet elämälleen. Aikuisten vastuulla on siis sekä kasvattaa että kouluttaa lapsia ja nuoria, kunnes he voivat ryhtyä itse omaehtoisesti sivistämään itseään.
Puhuessamme koulutuspolitiikasta, rajaamme helposti juuri tämän kasvatuksellisen roolin sen ulkopuolelle. Kasvatus kun on yksilöiden ja perheiden vastuulla: se tapahtuu kodeissa ja vapaa-ajalla. Koulut eivät voi kasvattaa lapsia, eikä kasvatus täysin korvata koulutusta.
Sivistyksen ollessa yksi tärkeimpiä suomalaisen yhteiskunnan arvoja, tulisi meidän palata puhumaan siitä sen laajemmassa merkityksessä, ei vain koulutuksellisessa merkityksessä. Mikäli typistämme sivistyspolitiikan pelkäksi koululaitosten kehittämiseksi, suljemme pois suuren osan yksilön omaan vastuuseen kytkeytyvästä sivistyksestä.
On ensiarvoisen tärkeää, että yhteiskuntana tuemme ja kannustamme niin korkeakouluopiskelijoita kantamaan vastuu omasta sivistyksestään kuin lapsiperheiden vanhempia panostamaan lastensa kotikasvatukseen. Vain vastuun kautta voimme tavoitella yhteiskunnan korkeampaa sivistyksen tasoa.
Niilo Nissinen
