Suomen joutuminen Euroopan unionin alijäämämenettelyyn on teknisesti katsottuna talouspoliittinen kysymys, mutta symbolisesti se on jotakin laajempaa. Se muistuttaa meitä siitä, että yhteiskunta ei pysy tasapainossa pelkällä talouskurilla tai yksittäisillä hallinnollisilla päätöksillä. Tarkkailuluokka ei ole vain finanssipoliittinen tila, vaan se voi olla myös ajattelun, vastuun ja sosiaalisen omantunnon tila.
Karl Popperin klassikko The Open Society and Its Enemies korostaa, että avoin yhteiskunta edellyttää jatkuvaa itsekorjausta: virheiden myöntämistä, niiden näkyväksi tekemistä ja institutionaalista kykyä muuttaa suuntaa. Popperin mukaan yhteiskunta ei romahda virheisiin, vaan kyvyttömyyteen korjata virheitä.
Tätä taustaa vasten alijäämämenettely voidaan tulkita signaaliksi: järjestelmä toimii. Se kertoo, milloin korjausliike on tarpeen. Ongelma ei ole pelkkä alijäämä, vaan tapa, jolla ja miksi annamme sen kasvaa. Jos julkinen keskustelu typistyy vastakkainasetteluun, jos ajattelusta tulee mekaanista ja jos poliittinen mielikuvitus latistuu, avoimen yhteiskunnan itsekorjauskyky heikkenee.
Viimeaikainen poliittinen filosofia on pyrkinyt palauttamaan liberalismiin ulottuvuuksia, jotka 1990-luvun jälkeen kaventuivat taloudellisen tehokkuuden ja yksilöllisen hyödyn ympärille. Teokset kuten The Political Theory of Liberal Socialism (2024) ja Free and Equal (2023) muistuttavat, että vapaus ja taloudellinen toimeliaisuus vaativat rinnalleen sosiaalisen omantunnon: reiluuden, vastavuoroisuuden ja keskinäisen luottamuksen.
Avoimen yhteiskunnan vahvuus ei synny pelkästään valtion taloudellisista reunaehdoista, vaan tavasta, jolla yksilöt ja instituutiot kohtaavat toisensa. Jos sosiaalinen omatunto ohenee, myös taloudelliset ongelmat kärjistyvät. Laiska ajattelu, populistinen reaktiivisuus ja päätösten lykkääminen heikentävät niitä edellytyksiä, joilla avoin yhteiskunta kykenee korjaamaan suuntaansa.
Tarkkailuluokka kutsuu meitä kaikkia
Siksi Suomen alijäämämenettely ei ole vain hallituksen tai valtiovarainministeriön asia. Se on muistutus siitä, että me kaikki olemme ”tarkkailuluokalla”, jos yhteistä todellisuutta ei kohdata rehellisesti, yhteiskunnallinen keskustelu polarisoituu faktattomiksi kannanotoiksi, päätösten sijaan tehdään välttelyä, ja kyky kantaa yhteistä vastuuta rapautuu.
Avoin yhteiskunta ei toimi itsestään. Se vaatii vaivaa: ajattelun kurinalaisuutta, moraalista mielikuvitusta ja valmiutta kantaa seurauksia. Popperin hengessä meidän olisi hyväksyttävä, että epäonnistumiset eivät ole häpeä, jos niistä opitaan.
Sosiaalireformistinen ajattelu muistuttaa, että talouspoliittinen tasapaino ei ole vain numerokysymys, vaan myös yhteiskunnan kokonaiskunnon mitta. On tarpeen korostaa, että liberalismi tarvitsee jälleen vahvemman sosiaalisen ytimen: avoimuutta, oikeudenmukaisuutta ja keskinäistä vastuuta.
Kun seuraavan kerran keskustelemme alijäämästä, voisimme siis kysyä: mikä osa tästä tilanteesta on seurausta siitä, että olemme yhteiskuntana väsyneet ajattelemaan? Kuinka paljon on perua päätöksenteon välttelystä tai siitä, että sosiaalinen omatunto on jäänyt talousteorian reunahuomautukseksi?
Jos hyväksymme tarkkailuluokan pelkkänä taloudellisena statuksena, emme ymmärrä sen koko viestiä. Mutta jos tulkitsemme sen muistutuksena avoimen yhteiskunnan arvoista – itsekorjauksesta, vastuusta ja rehellisestä keskustelusta – se voi toimia lähtökohtana uudelle.
Täällä saa ajatella
Suomi ei ole tarkkailuluokalla vain siksi, että alijäämä ylittää EU:n kriteerit. Olemme tarkkailuluokalla siksi, että avoin yhteiskunta tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa: kykyä ajatella itse, hyväksyä epävarmuus, tehdä päätöksiä ja kantaa niiden seuraukset.
Tarkkailuluokka ei siis ole rangaistus, vaan mahdollisuus. Se tarjoaa tilan nähdä, missä ajattelu on hidastunut, missä päätöksenteko on jähmettynyt ja missä yhteinen vastuu kaipaa elvytystä. Avoin yhteiskunta ei ole koskaan valmis, se on työn alla. Ja tämän työn tekemisestä olemme kaikki vastuussa. Täällä saa ajatella.
Jukka Liukkonen
