Helsingin Sanomat haastatteli hiljattain kokoomuksen Juhana Vartiaista ja Tere Sammallahtea hallituksen politiikan tulonjakovaikutuksista. Laboren laskelmien mukaan pienituloisten käytettävissä olevat tulot ovat hallituksen päätösten seurauksena pienentyneet ja hyvätuloisten kasvaneet. (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000012223568.html)
Vartiainen ja Sammallahti eivät tätä kiistä. Heidän vastauksensa on kiinnostavampi: tuloerojen kasvu ei ole tavoite vaan hyväksyttävä seuraus politiikasta, jonka tarkoituksena on tehdä työnteosta suhteellisesti kannattavampaa. Argumentti kannattaa ottaa vakavasti.
Taloudellisilla kannustimilla on merkitystä. Jos työn vastaanottamisesta jää käteen vain vähän enemmän kuin työttömänä olemisesta, työn tekemisen houkuttelevuus voi vähentyä. Sosiaaliturvan rakenteella, verotuksella ja etuuksien poistumisella on vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Mutta tästä ei vielä seuraa, että sosiaaliturvan leikkaaminen olisi onnistunutta työllisyyspolitiikkaa.
Tässä kohtaa tekisi mieli vetää Kantapöytään yksi tuoli lisää ja pyytää siihen Karl Popper.
Mitä pitäisi tapahtua, jotta muuttaisimme mielemme?
Popper tunnetaan ajatuksesta, että hyvän tieteellisen teorian pitää ottaa riski. Sen täytyy sanoa maailmasta jotakin sellaista, jonka maailma voi osoittaa vääräksi. Ajatus sopii yllättävän hyvin myös politiikkaan.
Vartiaisen ja Sammallahden perustelusta hahmottuu varsin selvä kertomus. Sosiaaliturvaa leikataan, jolloin työn vastaanottaminen muuttuu suhteellisesti houkuttelevammaksi. Ihmiset hakevat ja hyväksyvät enemmän töitä. Työllisyys kasvaa. Yhä useampi hankkii toimeentulonsa omilla ansioillaan ja julkinen talous vahvistuu.
Tämä kaikki voi tapahtua. Mutta ketjun jokainen vaihe sisältää oletuksen siitä, miten todellinen maailma ja todelliset ihmiset käyttäytyvät. Juuri siksi niitä voidaan myös koetella todellisuutta vasten.
Kannustimen paraneminen ei vielä takaa työn saamista. Työnhakijan lisäksi tarvitaan työnantaja, joka haluaa palkata hänet. Työpaikan pitäisi sijaita jossakin saavutettavissa, työntekijällä pitäisi olla siihen sopiva osaaminen ja työn tekemisen pitäisi olla mahdollista muun elämän lomassa.
Siksi erityisen kiinnostava on Vartiaisen HS:lle esittämä toteamus: ”Töitähän aina on.”
Sanoihin mahtuu melkoinen määrä talousteoriaa.
Jos töitä todella on käytännössä aina tarjolla, työttömyyden keskeiseksi ongelmaksi muodostuu ihmisen haluttomuus hyväksyä tarjolla oleva työ. Silloin etuuksien pienentäminen voi alentaa työn vastaanottamisen kynnystä. Kuten Vartiainen itse sanoo, ihminen hyväksyy ehkä työn kauempaa, matalammalla palkalla tai hieman ikävämmillä ehdoilla.
Mutta jos työttömyys johtuu merkittävältä osin siitä, ettei sopivia työpaikkoja ole riittävästi, sama lääke toimii huonommin. Sadasta työnhakijasta voidaan tehdä kuinka motivoituneita tahansa. Jos työpaikkoja on kymmenen, yhdeksänkymmentä jää edelleen ilman.
Kannustimilla on siis merkitystä. Mutta niiden merkityksen suuruus pitäisi mitata eikä olettaa.
Rokotus on mainio vertaus
Vartiainen vertaa sosiaaliturvaleikkausten aiheuttamaa kipua lapsen rokottamiseen. Piikki sattuu, mutta kipu hyväksytään suuremman hyödyn vuoksi. Vertaus on mainio. Ehkä vielä parempi kuin Vartiainen tarkoittaa.
Rokotuksen aiheuttamaa kipua ei hyväksytä siksi, että kipu kasvattaisi luonnetta. Se hyväksytään, koska meillä on vahvaa näyttöä siitä, että rokottamisen odotettu hyöty on haittaa suurempi. Jos sosiaaliturvaleikkaukset ovat rokotus, olisi siis kohtuullista kysyä myös hoitovaikutuksesta. Kuinka paljon työllisyys kasvaa? Kuinka nopeasti? Keiden keskuudessa? Kuinka suuri osa pienituloisuuden kasvusta korvautuu myöhemmin kasvaneilla ansiotuloilla? Ja mitä tapahtuu niille, jotka eivät yrityksistään huolimatta työllisty?
Vartiainen arvioi HS:ssä, että uudistusten vaikutus voisi näkyä rakenteellisen työttömyyden vähenemisenä noin viiden vuoden kuluttua.
Tässä Popper luultavasti nojautuisi hieman lähemmäs pöytää.
Mitä meidän pitäisi nähdä viiden vuoden päästä, jotta sanoisimme politiikan onnistuneen? Mitä pitäisi tapahtua, jotta sen suunnittelijat sanoisivat olleensa väärässä?
Jos työttömyys vähenee, voidaan sanoa kannustinpolitiikan toimineen. Jos se kasvaa, voidaan vedota heikkoon suhdanteeseen. Jos vaikutusta ei viidessä vuodessa näy, voidaan sanoa rakenteellisten uudistusten tarvitsevan enemmän aikaa.
Jokainen selitys voi olla aivan tosi. Ongelma syntyy vasta, jos selityksiä voidaan jatkaa loputtomasti. Teoria, joka selittää jokaisen mahdollisen lopputuloksen, ei lopulta ennusta kovin paljon.
Entä jos kriitikot ovat väärässä?
Popperia olisi kuitenkin epäreilua istuttaa pöytään vain hallituksen kiusaksi. Hän saattaisi pian kääntyä katsomaan muihin pöytiin. Mikä havainto saisi sosiaaliturvaleikkausten kriitikon muuttamaan mielensä?
Kuvitellaan, että muutaman vuoden kuluttua pystyttäisiin vakuuttavasti osoittamaan uudistusten lisänneen työllisyyttä, kasvattaneen pienituloisten omia ansioita ja vahvistaneen julkista taloutta ilman suuria pitkäaikaisia haittoja. Olisiko politiikka silloin ollut onnistunutta?
Jos vastaus on edelleen ehdoton ei, olemme löytäneet jotain tärkeää. Erimielisyys ei ehkä koskekaan sitä, toimiiko politiikka. Se koskee sitä, millainen politiikka on oikeudenmukaista. Sekin on täysin kelvollinen erimielisyys. Mutta se on eri erimielisyys.
Voimme ajatella, että yksilön vastuu omasta toimeentulostaan on niin tärkeä periaate, että suuremmatkin tuloerot ovat hyväksyttäviä. Voimme myös ajatella, ettei perusturvaa pidä heikentää, vaikka sillä saavutettaisiin jonkin verran suurempi työllisyys.
Taloustiede ei osaa valita näiden arvojen välillä.
Se voi kuitenkin auttaa meitä pitämään erillään kaksi kysymystä, jotka poliittisessa keskustelussa menevät jatkuvasti sekaisin: Toimiiko lääke? Onko hoito hintansa arvoinen?
Kenen varassa hypoteesi lopulta lepää?
HS:n haastattelun ehkä kiinnostavin kohta tulee aivan lopussa. Vartiaiselta kysytään, miten tulonjaon muutos hyödyttää pienituloisia. Hän vastaa: ”Pyrkimys on niin, että pienituloiset tekisivät enemmän työtä ja enemmän omia tuloja.”, ja jatkaa sitten: ”Tavallaan ajatellaan, että se on oltava heistä itsestään kiinni.”
Tähän kannattaa pysähtyä. Nyt ei kysymyksessä ole enää pelkkä väite verotuksesta tai sosiaaliturvasta. Siihen sisältyy käsitys siitä, mistä työttömyys ja pienituloisuus johtuvat ja kuinka paljon ihminen voi omilla valinnoillaan muuttaa asemaansa. Ehkä juuri siinä on koko kannustinpolitiikan kiinnostavin oletus.
Jos ihminen ei työllisty, kuinka paljon selityksestä löytyy hänen kannustimistaan ja kuinka paljon työpaikkojen määrästä, osaamisesta, terveydestä, asuinpaikasta, suhdanteesta tai sattumasta?
Tähän kysymykseen tuskin löytyy yhtä vastausta kaikille ihmisille. Siksi myös lause ”sen on oltava heistä itsestään kiinni” ansaitsisi oman popperilaisen kysymyksensä: ”Mistä tietäisimme, ettei se olekaan?”
Ehkä juuri tätä kysymystä meidän pitäisi politiikassa harjoitella useammin. Ei vain: Miksi minä olen oikeassa? Vaan: Millaisessa maailmassa olisin väärässä?
Siinä maailmassa keskustelukumppani ei ole ensisijaisesti vastustaja, joka pitäisi voittaa. Hän saattaa olla ihminen, joka huomaa teoriassamme jotakin, mitä emme itse näe.
Sellaiseen pöytään Popperin voisi mielellään jättää istumaan luottaen, että hän myös viihtyy siinä.
